Sylvin hautajaispäivänä luonto lepäsi syvänvalkoisessa lumivaipassa. Lumihiutaleet tahdittivat yksinäisellä tanssillaan hautajaisseremonian arvokasta etenemistä. Metsä vankkana ja hiljaisena jakamassa osaansa surusta ja kaipauksesta. Pakkanen rasahteli puiden oksissa. Saattojoukossa naapureita, ystäviä, sielunkumppaneita ja sukulaisia. Sylvinkeltaiset kukat lämmittivät tyhjiksijääneitä sylejä. Hautakuopan täyttäminen sai hienkin nousemaan työtätekevien pintaan. Vanhat miehet veisasivat matalilla bassoillaan kaihoisia virsiä.
Elämä ilmaisee itseään, olisi Sylvi mahtanut ajatella.
Mitä hän tämän jälkeen koki, se kuuluu jo toiseen todellisuuteen, eikä sitä voi kertoa ihmisten kielellä. Siihen tarvitaan jotakin yksinkertaisempaa ja puhtaampaa, jotakin sellaista, mitä ihmiset eivät ole vielä oppineet, mutta minkä linnut ja kukat kenties jo tajuavat. -Sylvi Manninen
Kommentit