Elämäntyössäni en löytänyt kultaa enkä hopeaa, en minkäänlaista aineellista aarretta. Sen sijaan tajusin uuden ihmistyypin, erityisen yliherkän ihmislajin, joka on liian usein syyttä suotta musertunut lajitoveriensa kyynärpäihin, peukalon alle tai jalkoihin.

Tein löydön työskennellessäni Lontoon yliopistossa. Ollakseni asiasta varma kehitin vuosien myötä yhä tarkemman objektiivisen havaintotestin herkkyyden ja sen asteen tunnistamiseksi. Eri maissa tehtyjen testien pohjalta ja kokemuksen myötä voin vakuuttaa, että herkkyyden voi joskus päätellä myös kasvoista tai äänestä. Ihmisen persoonallisuuden, hänen havaintonsa rakenteen ja kasvojen fysionomian kolmiyhteys näyttää olevan ihmisrodulle tunnusomaista. Koska herkkyydestä kertoo suhtautuminen väreihin, olen nimennyt herkät ihmiset väri-ihmisiksi ja vähemmän herkät muotoihmisiksi.

Suhteessa herkkyyteen ihmiset elävät kuin pitkän janan eri kohdissa. …

 

Väri-ihmisen erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. Hän reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseenkin, mitä muut tuskin huomaavat. Reaktioherkkyytensä vuoksi häntä kutsutaan myös yliherkäksi.

Varsinkin lapsena yliherkkä ihminen kokee voimakkaasti ympäristön pienetkin asiat, jotka monille muille ovat yhdentekeviä. Veriläikkä lumella järkyttää väri-ihmistä. Koiran lyöminen, nenän niistäminen käteen tai vastaantulijan vihainen katse saavat hänet tolaltaan.

 

Presidentinrouva Ester Ståhlberg julkaisi vuonna 1933 kirjan Katso uniennäkijä tulee. Hän kertoo Fluura-nimisessä novellissa eräästä naisesta, jonka testasin aikuisikäisenä. Olin utelias tietämään, millaisena Ester Ståhlberg näki hänet lapsena. Nainen oli nimittäin niin kaukana väri-ulottuvuudella, ettei edes huomannut toisen vaihtoehdon, muodon, olemassaoloa. Kirjoittaja kertoo laihasta, verettömän näköisestä tytöstä, jonka hentoon, kuivahkoon ja aina vaiteliaaseen olemukseen ei kiinnitetty huomiota. Lisäksi hän oli ujo ja saamaton.

Sama kuvaus sopii useisiin väri-ihmisiin lapsena: ujo, kulmikas, estynyt, hiljainen ja yksin puuhasteleva. … Nainen, josta Ester Ståhlberg kertoi, ei aikuisena osoittanut minkäänlaista ujoutta tai estyneisyyttä.

 

Hiljaisuuden tarve syvien elämysten saamiseksi on eräs väri-ihmisten usein esiintyvä piirre. Runoilija Eeva-Liisa Manner pohti kerran, että hänelle varmaan sopisi puutarhatyö. Kyllä, pienessä mitassa, muutaman kukan tai taimen vaalijana, mutta ei kauppapuutarhurin levoton liiketoiminta voittoa tavoitellen. Eräs ystäväni koki miltei syvähenkistä riemua seuratessaan pienten taimien kehittymistä vuokraamallaan helsinkiläisellä kasvimaalla. Kaikki oli hänelle ihmettä. ”Ajatella”, hän kertoi, ”panin pienen tumman siemenen maahan. Siinä ei ollut mitään, vain tumma yksitoikkoinen kuori. Sitten maasta puhkesi verso, nousi varsi, ilmestyi nuppu ja eräänä päivänä aukeni ihana kukka kuin sanoen: ’Tässä minä nyt olen’.”

Joskus vaikuttaa siltä, että pysyäkseen henkisesti terveenä väri-ihmisillä on suoranainen tarve pysähtyä kaikessa hiljaisuudessa johonkin yksityiskohtaan ja saada siihen yhteys. …

 

Kaikki väri-ihmiset eivät ole luovia, mutta silloin kun puhutaan synnynnäisestä taiteilijasta, kysymyksessä on väri-ihminen. Toki muotoihmisetkin luovat. He kirjoittavat runoja romaaneista puhumattakaan, maalaavat tauluja ja säveltävät sinfonioita. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kun luovan toiminnan alalla suunta muuttuu ja rajat rikkoutuvat, taustalla on väri-ihminen. Hänet koetaan usein yhteiskunnan kannalta häiriköksi.  …  Luova yksilö joutuu kuilun partaalle, jos ympäristö ei tajua hänen näkemystään ja pilkkaa sitä. Hänellä on voimakas sisäinen pakko edetä työssään, mutta toisten ihmisten myönteinen vastakaiku puuttuu ja monta kertaa myös käytännön edellytykset.

 

Aloittaessani testaamisen ajattelin, että väri-ihmiset olisivat hempeämpiä ja voimakkaammin tunne-ihmisiä kuin muodot. Ennakko-odotukseni eivät täysin toteutuneet.  …  Vaikka väri-ihmisten joukossa saattaa olla enemmän hempeitä yksilöitä kuin muotojen keskuudessa, jälkimmäisissäkin tapaa lämpimiä tunneihmisiä, jotka kaiken kukkuraksi näyttävät pitävän väri-ihmisistä. Suurin ero on siinä, etteivät nämä lämpimät muotoihmiset reagoi kaikkeen niin herkästi kuin värit. Ainakin yhteiskunnallisesti elämä on heille helpompaa.

 

Kirjassaan Vierashuone Jari Ehrnrooth kutsuu vierauden tunnetta kosmiseksi yksinäisyydeksi. Monella se alkaa jo kouluiässä. Värilapsi etsii sydänystävää, ja kun sitä ei löydy, hän vähitellen vetäytyy yhä enemmän ja enemmän tovereistaan. Ei ole mitenkään harvinaista nähdä (testissä väriin reagoinut) nuori istumassa orvon näköisenä yksinäisellä puiston penkillä.

Moni väri-ihminen on kertonut, miten ensimmäiset ulkomaailmaan kohdistuneet vaikeudet alkoivat siitä, kun luuli kaikkien ihmisten olevan itsensä kaltaisia. Hän oli liian avomielinen ja paljasti sisäiset vammansa väärille henkilöille. Kun toinen osanoton sijasta nauraa hohotti ja käski mennä psykiatrille, vierauden tunne oli selvää. Kuin syvässä vedessä kaikkialla ihmisvilinässä vaeltaa yliherkkiä, joiden äänetön huuto on: ”Tajua minut, hyväksy minut, ota minut syliisi!”

 

Ihmisen olemuksen tunnistaminen ja kuuntelu on ensiarvoista lapsesta alkaen. On välttämätöntä havahtua kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen ja kohdata ihminen fyysisenä, henkisenä ja hengellisenä kolmiyhteytenä sekä tukea hänen pyrkimystään elämän harmoniaan.

 

 

Sylvi-Sanni Manninen

Outolintu, erilainen – Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa. Atena Kustannus, 1999.