Sylvi-Sanni työskenteli 1960-luvun alussa bostonilaisessa mielisairaalassa hoitajana ja tutkijana. Siellä hän tutustui moniin herkkiin potilaisiin ja halusi mielisairaalan ankeudessakin tarjota heille kauneuden elämyksiä, elämänymmärrystä ja itsetuntemusta. Niin syntyi satukokoelma nimeltä Viinipuu. "Uneksija" on yksi kokoelman saduista:

Rakastettuni, muistatko päivän, jolloin kerroit minulle tämän tarinan? Kaikki minkä voimme nähdä oli verhoutunut usvaan, ja korkeiden muurien sisällä puutarhastamme oli tullut toisen maailman hiljainen osa. Lehdettömät puut kohosivat ympärillämme kuin suunnattomat, tummat kukat, nystyrät niiden rungoilla odottivat kuin salaisuuksilla täytettyinä, ja vesipisarat niiden pehmeästi kaartuvilla oksilla välkehtivät kuin timantit.

 


Outo kauneus kasvoillasi, rakastettuni, vaelsit kanssani puiden lomitse. Mielipuumme luokse saavuttuamme kosketin sen runkoa. Se oli hiljaisuuden kuva, ja me seisoimme sen alla kuunnellen. Ohut lumi peitti maan, ja kun katsoin sitä pitkin, näin jalanjälkiemme häipyvän usvaan kuin sarja sinisiä helmiä.

 

 

Puun toisella puolen oli lampi, ja veden alla erotin jälleen lapsuuteni ihmeellisen vihreän palatsin – uneksijoiden kodin. Kosketin kättäsi, rakastettuni, ja ajattelin uneksijoita – kauniita, haluttomia puolustautumaan. Kukin heistä eteni näkemyksensä tiellä jaloja lahjojaan kantaen, kuin aateliset rikkaan keisarin juhlakulkueessa. Katsoin läpikuultaviin kasvoihisi, rakastettuni, ja näin kauniimman todellisuutesi koettavan päästä esiin. Sitten sinä hitaasti avasit kätesi, ja siinä oli kuiva lehti. Tuijottaessani hellästi lehteen sinä hiljaisella äänellä kerroit…

 

 

Tämä on tarina pojasta, joka oli yhtä yksinkertainen ja yhtä kaunis kuin puun lehti. Asiat tapahtuivat hänelle hänen ymmärtämättään miksi, aivan kuten lehdelle, joka tänään välkehtii auringossa ja huomenna lentää pois tuulenpuuskan irtirepimänä.

 

Hän eli noin sata vuotta sitten leskeksi jääneen äitinsä kanssa pienessä mökissä lähellä kartanoa, jonka rauniot vielä tänä päivänä törröttävät kahden vilkasliikenteisen päätien risteyksessä. Isäänsä seuraten hänestä oli tullut halonhakkaaja, ja hänen elämänsä kului kartanoa ympäröivissä suurissa metsissä. Metsät olivat hänen kotinsa, niiden humistessa hän tunsi itsensä onnelliseksi eikä hän huomannut, että hän oli aivan yksin – kunnes jotakin tapahtui.
 

Silloin oli kesä, ja eräänä iltapäivänä hän työnsä lopetettuaan poikkesi kotimatkalla läheiselle lammelle juomaan. Korkeat kummut ympäröivät lampea, jonka vesi oli syvää ja tummaa. Tuulet harvoin löysivät sinne tiensä, ja jos joku vaeltaja sattui osumaan paikkaan, tämä pysähtyi kuin olisi kohdannut metsän salatun silmän. Vaeltajasta tuntui, että hän oli astunut ajan tuolle puolen pohjattomaan hiljaisuuteen, missä oudot asiat olivat mahdollisia.
 

Poika oli usein käynyt lammella. Lapsena hän oli taitoaan koetellen kiipeillyt veden partaalla kasvavissa suurissa tammipuissa. Mutta kun hän nyt saapui niiden alle, hän seisahtui ja kuunteli; jotakin erikoista oli tavassa millä liikkumattomat puut tuijottivat omiin peilikuviinsa. Hän katsoi ympärilleen ottaakseen selvää oliko joku piiloutuneena varjojen kätköön, mutta ei nähnyt ketään. Samassa hän huomasi, että jotakin valkeaa hohti vedessä, ja hän varjosti kädellä silmiään paremmin nähdäkseen. Siellä oli kukassa oleva lumme, niin erikoinen ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaista. Se ei ollut suurempi kuin muutkaan lumpeet, mutta terälehdillä oli outo hohde, joka tuntui aivan kuin kutsuvan häntä. Hän kumartui veden yli kukkaa lähemmin tutkimaan, mutta tuskin hänen katseensa osui siihen, kun hän hätkähti ja tarrautui puun oksaan. Sitten hän pudisti päätään ja vilkaisi taakseen. Ei, siellä ei ollut ketään – hyttyset vain tanssivat laskevassa auringossa, ja kala hypähteli silloin tällöin tyynessä pinnassa. Epäröiden hän jälleen kumartui veden yli ja katsoi kukkaan, ja jälleen hän näki saman asian. Hän ei ollut voinut sitä kuvitella! Lumpeessa nukkui elävä olento, tyttö, jolla oli ruusunväriset posket ja kuulas valkoinen iho. Outo ilo syöksähti pojan olemukseen ja hän huudahti. Kuten terälehdet tytön silmäluomet avautuivat. ”En halua tulla häirityksi”, hän sanoi, sitten hänen luomensa sulkeutuivat, ja jälleen hän oli nukuksissa.
 

Poika halusi herättää hänet, hän halusi ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kun hän lähestyi lummetta, se liikahti vedessä ja sulkeutui. Hän koetti ylettyä siihen kädellään, mutta silloin puun oksa heilahti uhkaavasti ja kaislat suoristuivat ja alkoivat lyödä häntä. Synkkä pilvi ilmestyi kukkulan laelle, ja lintuparvi lensi kirkuen pakoon voimakasta tuulenpuuskaa, joka kohahdellen kulki metsän yli.
 

Pojan oli lähdettävä lammelta. Kotimatkalla hänet yllätti rankkasade. Mökkinsä ovelle koputtaessaan hän oli läpimärkä ja värisi kylmästä. Hän oli sairas koko kesän, ja vuoteessa kuumeisena piehtaroidessaan hän hourien puhui jostakin tytöstä. ”Kuka tuo tyttö on?” äiti kysyi epäluuloisena, mutta poika ei vastannut, ja niin pian kuin hänellä oli tarpeeksi voimia, hän pujahti vuoteesta äidin huomaamatta ja riensi ulos.
 

Lammelle saavuttuaan hän pysähtyi ja tuijotti. Kaikki oli siellä muuttunut. Kylmä tuuli repi puita paljaiksi, kuivuneita lehtiä juoksenteli kuin villiintyneitä lampaita jäätynyttä pintaa pitkin, ja tuulenpuuskan osuessa tammipuihin ryöppy terhoja putosi ropsahtaen veteen. Lumpeiden lehdet olivat alkaneet mädäntyä ja muutamia ajelehti repeytyneinä vettä pitkin. Poika kuuli laukauksen ja villisorsan rääkäisyn, ja hän palasi kotiin epätoivoissaan.
 

Talvi tuntui loputtoman pitkältä. Tulen ääressä istuessaan hän aina näki tytön silmiensä edessä eikä hän edes kuullut, kun äiti sanoi olevansa sairas ja tarvitsevansa miniän auttamaan taloudessa. Poika odotti kärsimättömänä lumen sulamista, ja niin pian kuin viimeinen jää katosi, hän riensi lammelle joka päivä.
 

Istuessaan veden yli ulottuvalla oksalla hän hellästi seurasi lumpeiden kasvua. Niiden lehdet nousivat ensin kimaltelevasta vedestä, sitten nuput ilmestyivät pintaan, ja hänestä ne olivat kuin ihmeet. Joka kerta, kun uusi kasvun merkki ilmaantui, lämmin tunne syöksähti hänen olemukseensa, ja kun päivä saapui, jolloin hän odotti nuppujen aukeavan, hän kulki lammelle kasvot loistaen; hän oli varma, että hän jälleen kerran näkisi nukkuvan tytön. Mutta kun hän lähestyi vettä, hän kuuli outoa melua, ja hän pysähtyi. Lammella oli vene, ja veneessä oli kartanon nuori parooni sekä hienosti pukeutunut tyttö. He katkoivat lumpeita ja keräsivät niitä veneeseen. Poika seisoi kuin iskun saaneena. Sitten, niin pian kuin hän rohkeni, hän rukoili heitä jättämään kukat rauhaan, koska eräässä niistä oli nukkuva tyttö.
 

Parooni, joka oli punaverinen kookas mies, purskahti nauramaan. Hän kiskaisi lumpeen vedestä, silppusi sen veitsellään kappaleiksi ja heitti sen pojalla. ”Tuossa on sinulle morsiamesi. Iso mies ja uskoo keijukaisiin!” hän ivasi. Illalla parooni kertoi nauraen äidilleen, että hän oli nähnyt täysikasvuisen pojan, joka uskoi naisen olleen lumpeessa nukkumassa. Äiti toisti asian kamarineidolleen, ja tämä tiedotti sen edelleen tallimiehelle, jolla oli kylässä sukulaisia. Pian jokainen tiesi, ettei poika ollut aivan täysijärkinen, ja tästä päivästä lähtien häntä kutsuttiin Uneksijaksi.
 

Ei kestänyt kauan, ennen kuin pojan äiti kuuli kyläläisten antaman pilkkanimen. Se suretti häntä, hän tuli umpimieliseksi ja alkoi karttaa ihmisiä. Ennen pitkään hän sairastui ja kuoli kasvot käännettyinä pois pojastaan seinää kohti. Poika teki puusta arkun ja vei äitinsä joidenkin naapureiden avustamana kylän hautausmaahan. Kun ruumiinsiunaus oli toimitettu, hän jäi kuolinkellojen jyminän huumaamana avuttomana haudalle seisomaan. Silloin naapurit lähestyivät häntä ja sanoivat uhkaavasti, että äidin kuolema oli ollut pojan omaa syytä, koska hän ei ollut totellut ja ottanut itselleen vaimoa äitiään auttamaan. Poika loi heihin nopean, haavoittuneen katseen ja juoksi papin luo. ”Isä, selitä minulle, miksi tämä on tapahtunut. Olenko tehnyt syntiä?” hän kysyi hätääntyneenä.
 

Pappi katsoi häntä tutkivasti. Sitten hän vastasi hiljaa: ”Et, poikani. En usko, että uneksiminen on syntiä.” Tämän jälkeen hän uudelleen katsoi poikaan ja vihdoin kysyi, eikö tämä haluaisi jäädä hänen luokseen auttamaan häntä puutarhan hoidossa.
 

Poika jäi papin luo ja auttoi häntä siinä, missä pystyi. Pappi ei koskaan maininnut hänelle mitään tytöstä, ja poika omasta puolestaan pysyi vaiti, mutta joka ilta hän hiljaa jätti talon ja palasi takaoven kautta juuri ennen pimeän tuloa. Eräänä iltana, kun pappi istui lukemassa puutarhassa, hän huomasi pojan tulevan metsästä haltioitunein kasvoin. Hän jätti hetkeksi kirjan ja kysyi hymyillen: ”Näitkö hänet?” Poika vastasi tyynellä äänellä: ”Näin. Minä näin hänet.” Papin katse osui sitten kauniiseen lehteen, joka värähteli vienossa tuulessa, hän käänsi sivun, eikä sanonut muuta.
 

Kesä kului rauhallisesti, ja puutarhassa kaikki menestyi erinomaisesti pojan huolenpidon alaisena, mutta syksyn lähestyessä pappi huomasi, että tällä oli ajoittain tuskainen ilme kasvoillaan ja että hän oli levoton. Eräänä iltana poika ei ollut vielä palannut, vaikka oli aivan pimeä. Huolestuneena pappi meni häntä etsimään ja löysi läheltä paikkaa, missä lumpeet kasvoivat – niiden lehdet olivat nyt ruskeat ja mädäntyneet. Hän nosti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin pappilaan. Hautajaistoimituksessa hän selitti uteliaille kyläläisille, että joka ihmisellä on oma käsityksensä totuudesta ja oma todellisuutensa ja että jokaisen ei ollut mahdollista tajuta kaikkea, mitä jotkut toiset pystyivät näkemään. ”Jonkun on uneksittava…”, hän lisäsi.
 

Kun toimitus oli loppunut, pieni tyttönen huudahti, että hän näki lumotun neidon lentävän pojan haudan yli. Hätääntyneenä äiti otti tytön käsivarrelleen ja sanoi, ettei se ollut mitään – että se oli vain mielikuvitusta, vain unta. ”Mutta äiti, pappihan sanoi, että jonkun on uneksittava. Eikö sanonutkin?” lapsi kuiskasi ja nojasi päänsä äidin olkapäätä vasten, ensin epäröiden, sitten täysin luottavaisesti, kunnes hymy kohosi hänen kasvoilleen.