Vertauskuvalliset sadut ja elämänviisauden opettaminen olivat keskeinen osa Sylvi-Sannin elämäntyötä. Satu antaa aikaa hiljentymiselle ja opettaa itsetuntemusta. Itselle tärkeisiin satuihin voi palata aina uudelleen ja löytää yhä syvempiä merkityksiä. Tämä vertauskuvallinen satu on Sylvi-Sannin kokoelmasta Helmikauppias ja muita kertomuksia:

 

 

Vesihelmien hohde lehdillä, puiden syvä humina. Kädessäni on ruusu, juuri auennut. Katson sen terälehtien loistoa ja katson rakastettuani. Sitten näen toiset kasvot, kauniimmat kuin ruusu, syvemmät kuin metsä.

"Jos sinä ja ruusu olette näin kauniit, miltä mahtaakaan näyttää Hän ja mikä mahtaa olla hänen askeltensa kaiku?" sanon hiljaa.

Rakastettuni silmät kimaltelevat kuin kaste, ja hän kuiskaa: "Hän jota me rakastamme omassa rakkaudessamme."

Sitten hymy kohoaa hänen kasvojansa valaisemaan, hänen äänensä tulee onnelliseksi , ja hän kertoo...

 

Olipa kerran mies, joka toivoi kaiken tässä maailmassa olevan sopusointuista ja ehyttä. Jos jokin ei vielä ollut täydellistä, hän koetti omalla hiljaisella tavallaan tehdä sen sellaiseksi. Niinpä hän nai köyhän lesken, koska tämän elämä yksinäisyydessä oli peräti surullista. Lisäksi hän otti suojelukseensa varattoman jumaluusopin ylioppilaan, joka ei omin voimin pystynyt jatkamaan lukujansa. Sitten kaikki oli hyvin, mutta vain vähän aikaa. Vuoden kuluttua hänen vaimonsa ja ylioppilas karkasivat yhdessä hänen luotaan maksaen sydänjuuria repivällä loukkauksella hänen hyvyytensä. Mies tunsi itsensä likaiseksi, halpamaisen teon tahraamaksi, eikä hän tiennyt, mikä hänet olisi puhdistanut. Ihmisiä häpeillen hän sulkeutui kartanoonsa.

Yksitoikkoisen sateen lyödessä akkunaan hän mietti päivät pitkät. Koettipa hän etsiä kirjoistakin neuvoa, mutta turhaan. Sitten eräänä päivänä hän muisti, että hänen lapsena ollessaan kartanoon oli saapunut omituinen vieras, synkkä ylimys, oriilla ajaen. Tuo vieras oli iltatakan ääressä kertonut, että aikojen alussa maa oli kuulunut eräälle mahtavalle kuninkaalle. Vihamieliset voimat olivat kuitenkin karkoittaneet tuon hyvän hallitsijan. Ennen lähtöään hän oli kätkenyt jonnekin säihkyvät rubiininsa toivoen, että tulevat ihmiset ne löytäisivät ja niitä katsellessaan muistaisivat oman suuruutensa, jonka heidän isänsä olivat unohtaneet kumartaessaan ahdassieluisia vallanpitäjiä. "Rubiinien säihky on niin voimakas, että se polttaa kuin tuli. Niiden lähellä tuskin kukaan säilyy hengissä", vieras oli sanonut. Kaiken tämän mies muisti ja hän päätti lähteä etsimään noita rubiineja. Hänestä tuntui, että vain niiden tuli voisi hänet puhdistaa.

Hän antoi valjastaa hevoset ja ajoi vaunuissa ulos kartanostaan. Mutta vaikka hevoset ravasivat kaiken aikaa, matka ei joutunut. Hän ajoi päivän, ajoi toisen kummastellen mielessään, mitä oikein oli tapahtumassa. Kolmantena päivänä hän huomasi tulleensa takaisin samaan paikkaan pienen kaupungin torille, mistä hän oli lähtenyt ensimmäisenä päivänä. Hän oli ajanut ympyrää. Hän pysäytti hevoset ja pistäen päänsä ulos vaunujen akkunasta hän kysyi torin nurkalla seisovalta munkilta, tiesikö tämä mikä oli tie maailman sydämeen. "Tie on niin pitkä, ettei sinne pääse vaunuilla ajaen", munkki vastasi. Mies lähetti vaunut kotiin ja läksi kulkemaan jalkaisin. Mutta vaikka hän kuinka kulki, matka ei nytkään joutunut. Hän kulki päivän, kulki toisen, ja kolmantena päivänä hän huomasi jälleen olevansa saman torin laidassa. "Mikä on tie maailman sydämeen?" hän taas kysyi munkilta. "Tie on niin pitkä, ettei sinne pääse kreivin kengissä", munkki vastasi. Ja niin mies riisui kengät jaloistaan ja läksi vaeltamaan avojaloin. Nyt matka edistyi, mutta jokainen askel teki kipeää. Voi miten kipeää jokainen askel teki! Mutta samalla tapahtui, että hän tuli hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, etteivät ihmiset häntä huomanneet, vaikka hän kulki aivan heidän vieritseen.

Sitten eräänä päivänä hän huomasi tienhaarassa viitan, jossa luki: Suoni maailman sydämeen. Hän tiesi sen olevan häntä varten. Tie sukelsi pitkään onkaloon, ja mitä inhottavia asioita hän siellä näkikään! Siellä oli kulkemassa pappi, jonka pää oli täynnä käärmeitä ja joka siitä syystä näki käärmeitä joka paikassa. Hän alkoi hakata maassa lojuvaa keppiä pitäen sitäkin käärmeenä. Sitten hän herjasi häntä ohittavaa puhdaskasvoista nuorukaista syyttäen tätä, rumia sanoja käyttäen, mitä hirvittävimmistä asioista. Siellä onkalossa istui myös nuori tyttö häkkiin suljettuna. Vaikka mies avasi häkin oven ja kehoitti tyttöä astumaan vapauteen, tämä ei voinut sitä tehdä, sillä tuo häkki oli hän itse. "En voi tulla täältä ulos", tyttö itkeskeli. "Ihmiset katsovat minuun siellä ivallisesti." Ja niin hän jäi häkkiin kyyhöttämään miehen jatkaessa matkaa. Hetken kuluttua hän tapasi vanhan naisen, joka ei ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä. Kasvot kamalassa irvistyksessä tämä hakkasi nyrkillään puuta, kirkuen: "Sinä sen teit. Tunnusta, että teit. Pyytäisit edes anteeksi. Vihaan sinua, vihaan, vihaan." Mies pani kätensä hänen olkapäälleen ja tyynesti puhuen koetti saada hänet lopettamaan moisen mielettömyyden, mutta siitä ei ollut apua. Mies jätti hänet väristystä tuntien.

Kun hän kulki edelleen, ihmiset häipyivät vähitellen näkyvistä. Kaikki tuli ihmeen hiljaiseksi. Hän tunsi lähestyvänsä määräpaikkaa ja hidasti askeleitaan. Suoni avartui ja lopulta johti holvikattoiseen kammioon, mistä säteili outo hehku. Kammiossa istui olento, niin ihmeellinen kuin hän olisi itse maailma eloon heränneenä. Etsityt rubiinit sädehtivät hänen sydämessään. Mies tunsi niiden hehkun tunkeutuvan lävitseen ja polttavan häntä. Viheliäisyytensä tuntien hän seisoi sanaakaan sanomatta.

"Sinä olet ainoa, joka tuli", olento virkkoi. "Muut ovat pysähtyneet riitelemään siitä, kuinka minut jakaisivat, ymmärtämättä että minussa on jokaiselle kyllin."

Hänen sanojensa kaiku väreili suloisena miehen olemuksessa, puhdistaen ja parantaen. Hänelle tuli sanomattoman autuas olo.