Sylvi muisteli toisinaan varhaislapsuuttaan, jonka hän vietti Päivilässä pikkusiskonsa ja kahden serkkupojan kanssa. Leskeksi jäänyt äiti asui kouluikäisten lastensa kanssa Joensuussa, ja "vanha mummo" eli äidin äiti piti nuorimmista lapsista huolta Liperissä.

Yhtenä pitkänäperjantaina mummo istutti lapset tuvan penkille ja käski istua hiljaa ja hartaina. Varsinkaan pojat eivät malttaneet olla kovin pitkään paikoillaan, ja kun mummo oli mennyt omiin töihinsä, Päivilän tuvan ovesta luikki lapsijoukko, joka suuntasi riihelle. Toinen serkkupojista kiipesi riihen katolle ja hyppäsi paksuun lumihankeen. Pahaksi onneksi hän upposi niin syvälle, etteivät toiset saaneet vedettyä häntä ylös. Niin karkulaisten oli pakko käydä tunnustamassa karkumatkansa. Suuttuneena "vanha mummo" mennä viuhtoi tietä pitkin riihelle "ja purppasi niin valtavasti". Sen kummempaa rangaistusta karkulaiset eivät saaneet, luultavasti joutuivat takaisin tuvan penkille istumaan.

Myöhemmin, pitäessään avohoitopotilaita kotonaan Päivilässä ja ottaessaan vastaan vieraita, Sylvi vaali jokaisessa päivässä tunnelmaa, josta monelle jäi mieleen kiireetön läsnäolo ja jonkinlainen hartaus, johon mahtui paljon myös puheensorinaa.