Tämä Sylvi-Sanni Mannisen kirjoittama satu on hänen 1985 ilmestyneestä kokoelmastaan Helmikauppias ja muita kertomuksia. Se löytyy myös Ilias Oy:n vuonna 2012 kustantamasta kokoelmasta Helmikauppias ja Viinipuu - Sylvi-Sanni Mannisen satuja aikuisille:

 

 

Kaunis vaeltaja, mikä sai sinut pysähtymään kohdalleni? Mikä sai sinut luomaan katseesi joutomaahan? Karvaat sen vihreät hedelmät ja paahtavat sen kalliot.

Yön matkaaja, mitä olet tehnyt minulle? Minkä lumouksen olet ylleni heittänyt? Lämpimänä sateena saavuit luokseni, sinisenä pilvenä ympäröit minut. Hymysi sulatti paadet, kosketuksesi avasi kätköt. Ja katso minua nyt, tarkastele minua nyt, pimeyden hellä silmä.

Vuori, rikas ja salaperäinen olen. Seitsemää tummaa jokea ruokin kummuillani. Seitsemää aarniometsää, kaikki tummapintaisia hedelmiä kantavia, ravitsen kuiluissani, ja suoniani kivistää ametistin hehku.

Olen kypsä ja kuuntelen. Sanasi putoilevat olemukseeni kuin sadepisarat puiden lehdille. Puhu siis minulle, kerro minulle jotakin…

 

Eikö rikkaalle hänen runsautensa ole kyllin, ja eikö köyhä ole kykenemätön enempää ottamaan? Anna siis minun kertoa sinulle tarina osoittaakseni, kuinka totta tämä on.

Jossakin itämailla, missä taivas on lähempänä maata kuin meillä ja ihmeitä vieläkin tapahtuu, eli vanha leski-isä kahden poikansa kanssa pientä maapalstaa viljellen. Kun talonpito kuitenkin oli tukalaa ilman naisen järjestelevää kättä, isä kutsui eräänä päivänä pojat luokseen, antoi heille kummallekin kolme hopearahaa ja kehotti heitä menemään läheiseen kaupunkiin etsimään itselleen vaimoa. Pojat eivät olleet ikinä nähneet niin paljon rahaa, sillä isä oli pitänyt vähäiset säästönsä omina tietoinaan. Ylen onnellisina he peseytyivät ja kampautuivat. Kulkusten somasti kilistessä heidän suippokärkisten kenkiensä kärjissä he sitten läksivät astelemaan kaupunkia kohden. Vesilätäkön sattuessa tielle nuorempi poika hypätä loiskautti riemuissaan sen yli, mutta vanhempi pysähtyi ja katseli hetken omaa kuvaansa tyytyväisenä hymyillen. Ja sitten he taas jatkoivat matkaa.

He eivät olleet ennen käyneet kaupungissa, ja sinne saavuttuaan he hämmästyivät sen moninaisesta elämänmenosta. Oi miten koreaa siellä oli! Siellä oli ihmisiä, jotka kiilsivät kuin kultapaperit, ja siellä oli taloja, jotka soida helskyttelivät joka kerta kun niiden ovia avattiin. Siellä oli minareetteja kuin kauniita kiviä. Kolme kokonaista päivää veljekset kuljeskelivat katuja pitkin ihmetellen ja ihastellen. Sitten he vihdoin muistivat, että isä oli kehottanut heitä menemään markkinapaikalle, minne maalaiset toivat tuotteitaan kaupan, valitsemaan sieltä sopivat vaimot. ”Älkää antako kaupungin koreuden sokaista itseänne”, isä oli sanonut. Vähän häpeissään he etsivät tiensä maalaisten kokoontumispaikalle. Mutta eivät he sille mitään voineet, että kaiken näkemänsä komeuden jälkeen nuo auringonpaahteessa raataneet naiset eivät heitä ensinkään viehättäneet. Tyytymätön ilme kasvoillaan he vetelehtivät aasien ja perunasäkkien, kaalinkerien ja sipulien välissä koettaen varjella vaatteitaan tahriintumasta. Lopulta eräs vanha nainen, joka myi vihreitä papuja, tuskastui heihin ja käski heidän mennä matkoihinsa, koska he olivat tiellä. Neuvottomina he kävelivät poispäin ja lopulta istuutuivat puun alle miettimään, mitä tehdä. Mutta vaikka he kuinka miettivät eivät he löytäneet mitään ratkaisua. Ja niin he vain istuivat siinä onneton ilme kasvoillaan. Mutta sitten tapahtui jotakin.

Heidän edessään oleva katu jatkui läheiselle mäelle. Siellä korkean muurin ympäröimänä oli sangen omituinen rakennus, josta ei voinut sanoa, oliko se palatsi vai jollekin jumalalle pyhitetty temppeli. Kun he siinä nyt istuivat, rakennuksen portti avautui ja sieltä läksi kadulle virtaamaan munkkien muodostama kulkue. Keskellään he kuljettivat jotakin kantotuolissaan. Kun he tulivat lähemmäs, molemmat pojat hypähtivät jaloilleen paremmin nähdäkseen. Ja sitten he vain tuijottivat hämmästyneinä. Kantotuolissa istui nainen. Niin kaunis ja niin ihmeellinen! Kulkue kiersi torin ympäri. Tämän tehtyään se palasi takaisin mäellä olevaan rakennukseen, ja portti sulkeutui jälleen.

Silloin vanhempi veli selitti päättäväisin ilmein, että oli parempi että he tästedes kulkisivat omia teitään ja koettaisivat onneaan omin päin. Tämän sanottuaan hän jätti veljensä, kiersi ensin muutaman katuvälin häntä eksyttääkseen ja käveli sitten nopeasti rakennukselle, minne munkit olivat kadonneet. Perille saavuttuaan hän huomasi ilokseen, että portissa oli kolkutin. Vähääkään arkailematta hän löi sillä kolme kertaa niin, että kumea jyminä vavahdutti akkunoita. Kun portissa oleva pieni luukku avautui ja munkki tiedusteli, mitä hänellä oli asiaa, poika asetti kaikki kolme hopearahaansa luukulle ja selitti tulleensa kosimaan kantotuolissa istunutta naista. Vähääkään ihmettelemättä ja sen enempiä kyselemättä munkki päästi pojan sisälle ja johdatti hänet pylväskäytävää pitkin holvikattoiseen huoneeseen, missä nainen istui silkkiin pukeutuneena, ja jätti hänet sinne. Tämän jälkeen hirvittäviä asioita alkoi tapahtua.

Pojan isä oli hänen ja hänen veljensä ollessa pieniä kertonut, että valtameressä oli outoja magneettisia kallioita, jotka vetivät karikkoihinsa ruhjoutumaan lähistölle sattuneet laivat. Ja jotakin tällaista tapahtui nyt pojalle. Hän ei voinut vetovoimalle mitään, hän ei kyennyt panemaan vastaan, sillä jokin mahti veti häntä auttamattomasti naista kohden. Lähelle päästyään hän tarttui rajusti tämän käteen. Mutta silloin nainen kohottautui, hänen kasvonsa muuttuivat pelottaviksi hirviön kasvoiksi. Silmät kaameasti kiiluen peto irvisti pojalle. Sen jälkeen se lysähti kokoon ja muuttui tuhkakasaksi. Mutta ei tässä kyllin. Viereisestä huoneesta marssivat paikalle kovalla jyskeellä saappaat, vaikka kukaan ihminen ei niitä käyttänyt. Saappaat alkoivat potkia poikaa ja ajaa häntä ulos rakennuksesta. Käsi joka ei kuulunut kenellekään ihmiselle, lensi ilmassa häntä kohden, pieksi häntä ja sinkautti sitten hänen jälkeensä ne kolme hopearahaa.

Kun poika kivusta jonkin verran toivuttuaan kykeni hieman liikuttamaan jäseniään, hän hämmästyksekseen huomasi olevansa lähellä kotitaloaan. Kolme hopearahaa olivat tiellä hänen edessään. Hän alkoi kerätä niitä huolellisesti käteensä lohduttautuen ajatuksella, että rahat ainakin olivat säästyneet. Mutta hänen ollessaan kumartuneena tien yli lankesi varjo. Kun hän hämmästyneenä katsoi ylös, hän näki, että jokin kiertelevä kauppias oli pysähtynyt hänen viereensä. Mies näytti hänestä rihkamakauppiaalta, sillä hänen käsivarrellaan riippui silkkiliinoja, kaulanauhoja ja kaikennäköisiä muita helyjä. ”Oh, hoh, onpa nuorimies surkeassa kunnossa”, tulija virkahti.

”Missähän kunnossa itse olisitte, jos jalattomat saappaat ja ilmassa lentävä käsi olisivat teitä pahoinpidelleet”, poika murahti.

”Eihän sellaisia ole olemassakaan”, kauppias oli epäilevinään.

”Vai ei ole”, poika kivahti, ja sitten hän kertoi koko seikkailunsa.

”Minäpä tiedän keinon, millä voit saada tuon naisen omaksesi”, kauppias sanoi pojan lopetettua kertomuksensa.

Kun poika ei virkkanut mitään, katsoi vain epäluuloisesti, kauppias veti esille helminauhan ja näytti sitä ylpeillen. ”Katsopa tätä poikaseni. Jos ostat nämä helmet, saat omaksesi mitä ikinä haluat.”

”Paljonko nuo vielä maksavat?” poika kysäisi.

”Vain nuo sinun kolme hopearahaasi”, virkkoi kauppias.

”Osaisittepa tekin huiputtaa”, poika naurahti. ”Luuletteko minua niin yksinkertaiseksi, että antaisin kaikki rahani tuosta mitättömästä korusta, joka ei ole kuin parinkymmenen pennin arvoinen?”

”Poika, poika, älä puhu noin”, kauppias varoitti. ”Tämä on lumottu koru, ja sen salaisuus on sama kuin munkkien hallussaan pitämän naisen. Jolla on nämä helmet, hänellä on valta naisen yli.”

”Ja kuinka te todistatte, että lorunne ovat todenmukaiset?” poika kysyi ivallisesti hymyillen.

”Ei ole muuta tietä kuin panna kaikki alttiiksi, uskoa ja uskaltaa”, kauppias sanoi vakavasti.

”Hui hai, niin tyhmä en ole”, poika naurahti ja läksi astumaan kotitaloaan kohden.

Pihapolulla hänen isänsä tuli vastaan ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Poika kertoi munkeista ja naisesta. hän kertoi myös rihkamakauppiaasta, joka oli yrittänyt petkuttaa häneltä hänen rahansa. ”Isä, kaikesta huolimatta saat olla vähän ylpeäkin minusta, sillä rahat ovat tallella, en mennyt ansaan”, hän sanoi. Mutta isä tuskin kuunteli häntä. Hän katseli tutkien poistuvan kauppiaan jälkeen ja näki, kuinka iltapilvi alkoi hehkua tämän sitä lähestyessä. ”Poikani, poikani. Hänhän oli itse luomisen herra. Mikä kunnia meille!” hän huudahti ja kumarsi syvään siihen suuntaan, mihin vieras oli kadonnut.

Tällä välin nuorempi poika oli kuljeskellut kaupungin kaduilla ihmetellen munkkikulkueessa näkemäänsä naista, eikä hän tiennyt, mihin tätä verrata. ”Hän ei ole niin kuin yö eikä niin kuin päivä, ei niin kuin kuu eikä niin kuin tähdet. Kuitenkin hän on niin kuin ne kaikki, niiden kauneus yhteen olentoon koottuna”, hän tuumiskeli. Samassa hän tunsi, että joku kosketti hänen olkapäähänsä. Kun hän katsoi sivulleen, hän huudahti hämmästyksestä. Hänen vierellään seisoi helmikauppias. Mitä ihmeellisimmät korut kimaltelivat, sädehtivät ja välkehtivät tämän käsivarsilla. Poika katsahti kauppiaan kasvoihin ja niiden lempeä jalous sai hänet virkkamaan: ”Ellette olisi helmikauppias, pitäisin teitä itse Luomisen Herrana ja kysyisin, mikä suo minulle tämän kunnian.”

Kauppias naurahti. ”Koska pidät minua noin suuressa arvossa, niin varmaan ostat minulta jonkin korun mielitietyllesi”, hän sanoi. Sitten hän veti esille kaulanauhan, käänteli sitä auringonpaisteessa ja virkahti: ”Erittäin kaunis koru eikä maksa kuin kaksikymmentä penniä.”

Mutta poika tuskin katsoi sitä. ”Niin, eihän se ole hullumpi”, hän sanoi hajamielisesti silmäillen toisten korujen alta näkyvää helminauhaa. ”Kuinka paljon tuo maksaa?” hän kysyi nauhaa osoittaen.

”Tämä on kallis. Tuskin raatsit tätä ostaa”, kauppias sanoi, ”ylimyksetkään eivät raatsi sitä ostaa.”

”Mitä se sitten maksaa?” poika kysyi naurahtaen.

”Kaiken mitä sinulla on”, kauppias vastasi.

”Minulla on kolme hopearahaa, annan ne teille”, poika sanoi.

Ja niin he tekivät kaupat. Poika antoi kaikki rahansa ja kauppias luovutti hänelle helminauhan. Kun poika onnellisena ihasteli helmien hohtoa, kauppias katsoi häntä hetken miltei hellä hymy huulillaan. Sitten hän virkkoi. ”Tiedä, että tuo koru on lumottu. Se tuo sinulle kaiken, mitä ikinä haluat.”

”Annan sen munkkien luona asuvalle naiselle, koska hän itse on kuin helmi”, poika huudahti.

”Ei, se ei olisi oikea tapa”, kauppias neuvoi. ”Kun menet hänen luokseen, älä anna hänelle nauhaa, vaan irrota helmet ja pudota yksi maahan. Ja katso, hän nousee istuimeltaan ja kumartuu poimimaan helmeä. Tämän jälkeen pudota toinen helmi, mutta vähän kauemmaksi, ja hän astuu pari askelta tavoittaakseen tuon toisen helmen. Näin pudota kaikki helmet toinen toisensa jälkeen maahan. Niitä poimien nainen seuraa sinua ulos rakennuksesta ja pysyy sen jälkeen luonasi elämäsi loppuun saakka.”

Poika kiitti helmikauppiasta hyvistä neuvoista ja läksi astumaan munkkien rakennusta kohden, mutta tuskin hän oli ehtinyt seuraavaan kadunkulmaan, kun hän jälleen huomasi helmikauppiaan vierellään. ”Vielä yksi tärkeä asia, ystäväni”, tämä sanoi. ”Kun menet naisen luo, älä katso häneen vaan heitä hänen päälleen tuhkaa. Vasta tämän jälkeen pudota helmi.” Näin sanottuaan hän katosi.

”Tuostapa nyt pulma tuli”, poika tuumiskeli matkaa jatkaessaan. ”Mistä minä sen tuhkan nyt sieppaan?” Hänen jalkansa tuntuivat aivan itsestään kävelevän munkkien rakennusta kohden. ”Kenties se tuhka ei nyt aivan välttämätöntä ole”, hän ajatteli tarttuessaan portin kolkuttimeen. Hän kohotti kätensä valmiina lyöntiin, mutta sitten hän kuitenkin pysähtyi. Hän muisti, että hänen isänsä oli kertonut pojasta, joka ei ollut totellut hyvän haltijan ohjeita eikä ollut saanut, mitä oli halunnut. ”Minun on parasta malttaa mieleni”, hän mutisi ja laski kolkuttimen varovasti paikoilleen. Hitaasti hän palasi takaisin torille ja kuljeskeli sen varrella miettien, mistä saisi tuhkaa. Lopulta hän rohkaisi mielensä, kolkutti erään talon keittiön ovelle ja pyysi päästä töihin. Kun keittäjätär kysyi, mitä hän halusi palkakseen, hän vastasi: ”Ruoan, juoman ja vakallisen tuhkaa.” Vastaus tietenkin aiheutti sen, että keittäjätär alkoi nauraa hohottaa ja sitten käski hänen heti mennä matkoihinsa, koska herrasväki ei huolisi taloon vähämielistä. Samoin kävi poika paralle muuallakin. Kaikkialla häntä luultiin kaistapäiseksi. Lopulta eräs saita eukko tuumi, ettei hän pelkää mitään ja pestasi pojan. Mutta hän oli niin itara, ettei raatsinut polttaa kuin kolme vähän tulitikkua suurempaa risua päivässä. Niinpä pojan täytyi raataa hänen talossaan kokonainen vuosi, ennen kuin hänen vakkansa oli täynnä tuhkaa. Tämän jälkeen hän heitti eukolle jäähyväiset ja poistui ylen onnellisena vakka kainalossaan.

Munkkien rakennukselle päästyään hän kolkutti hiljaa porttiin. Kun luukku avautui ja munkki tiedusteli, mitä hänellä oli asiaa, hän sanoi haluavansa antaa lahjan palatsissa asuvalle naiselle. Poika päästettiin sisään ja vietiin holvikattoiseen huoneeseen, aivan kuten hänen veljensä ennen häntä. Mutta huoneen ovella poika otti vakkansa esille ja sinkautti sen sisällön naisen päälle. Ilman taas selvennyttyä hänestä oli merkillistä, että kauheasta tuhkapilvestä huolimatta nainen oli säilynyt aivan puhtaana ja katsoi häneen kysyvästi. Silloin poika pudotti pienen helmen naisen lähettyville. Tämä naurahti ja kumartui sitä poimimaan. Nyt poika pudotti toisen helmen, mutta vähän kauemmaksi. Sitten taas uuden helmen, ja jälleen helmen, kunnes viimeisen helmen hän pudotti muurin ulkopuolelle kadulle. Ja niin nainen astui ulos rakennuksesta. Hänen viimeistä helmeä poimiessaan portti sulkeutui. Siellä he nyt olivat, poika ja tuo outo nainen, eikä poika enää tiennyt mitä tehdä. Joku sattui kulkemaan ohi, ja pian oli levinnyt sana, että munkkien tuolissa kantama nainen oli tullut todelliseksi. Ihmisiä virtasi paikalle, ja he tuijottivat sekä poikaan että hänen vapauttamaansa naiseen. Lopulta poika virkahti onnettomana: ”Helmikauppias ei sanonut, mihin minun pitää sinut nyt viedä. Et kuulu ihmisten joukkoon. Olet heille liian kaunis.” Silloin nainen heitti ilmaan kaikki keräämänsä helmet. Kun ne putosivat maahan, ne muuttuivat metsäksi, reheväksi ja kukkia kantavaksi. ”Se on yhtä kaunis kuin sinä”, poika kuiskasi. Ja niin he astuivat sinne käsi kädessä ja katosivat sen kätköihin. Jos joku rakastaa metsiä, hän voi siellä jonakin päivänä tavata heidät ja kokea vihreän sammalen ihmeen.

 

(Sylvi-Sanni Manninen)