tiistai, 1. maaliskuu 2016

Säätiön tiedotus ja Jannan blogi

Päivilän sanktuarin säätiön tiedotus on siirtynyt pysyvästi Facebookiin osoitteeseen 

https://www.facebook.com/Päivilän-sanktuarin-säätiö-814425741956419/ .

Janna Satrin blogiin pääset seuraavan linkin kautta Herkkyyden poluilla -blogi .

Blogista löydät edelleen taustatietoa meistä ja yhteystietomme.

Julkaisumme Helmikauppias ja viinipuu (Sylvi-Sanni Manninen),

Metsän ruusu (Roosa Manninen) ja Outolintu erilainen -tutkimusraportti yliherkästä

väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa (Sylvi-Sanni Manninen) ovat myynnissä säätiön

kautta.

Tilaukset ja tiedustelut: alina.kuusisto(a)gmail.com.

Outolintua voit tilata myös nettikirjakauppa Booky.fi:stä:

http://www.booky.fi/tuote/sylvi_sanni/outolintu_erilainen

tutkimusraportti_yliherkasta_vari_ihmisesta/978952936610

1helmikauppias.jpgtKdWRP.jpgroosakirjakuva.jpg

tiistai, 8. lokakuu 2013

Helmikauppias

Tämä Sylvi-Sanni Mannisen kirjoittama satu on hänen 1985 ilmestyneestä kokoelmastaan Helmikauppias ja muita kertomuksia. Se löytyy myös Ilias Oy:n vuonna 2012 kustantamasta kokoelmasta Helmikauppias ja Viinipuu - Sylvi-Sanni Mannisen satuja aikuisille:

 

 

Kaunis vaeltaja, mikä sai sinut pysähtymään kohdalleni? Mikä sai sinut luomaan katseesi joutomaahan? Karvaat sen vihreät hedelmät ja paahtavat sen kalliot.

Yön matkaaja, mitä olet tehnyt minulle? Minkä lumouksen olet ylleni heittänyt? Lämpimänä sateena saavuit luokseni, sinisenä pilvenä ympäröit minut. Hymysi sulatti paadet, kosketuksesi avasi kätköt. Ja katso minua nyt, tarkastele minua nyt, pimeyden hellä silmä.

Vuori, rikas ja salaperäinen olen. Seitsemää tummaa jokea ruokin kummuillani. Seitsemää aarniometsää, kaikki tummapintaisia hedelmiä kantavia, ravitsen kuiluissani, ja suoniani kivistää ametistin hehku.

Olen kypsä ja kuuntelen. Sanasi putoilevat olemukseeni kuin sadepisarat puiden lehdille. Puhu siis minulle, kerro minulle jotakin…

 

Eikö rikkaalle hänen runsautensa ole kyllin, ja eikö köyhä ole kykenemätön enempää ottamaan? Anna siis minun kertoa sinulle tarina osoittaakseni, kuinka totta tämä on.

Jossakin itämailla, missä taivas on lähempänä maata kuin meillä ja ihmeitä vieläkin tapahtuu, eli vanha leski-isä kahden poikansa kanssa pientä maapalstaa viljellen. Kun talonpito kuitenkin oli tukalaa ilman naisen järjestelevää kättä, isä kutsui eräänä päivänä pojat luokseen, antoi heille kummallekin kolme hopearahaa ja kehotti heitä menemään läheiseen kaupunkiin etsimään itselleen vaimoa. Pojat eivät olleet ikinä nähneet niin paljon rahaa, sillä isä oli pitänyt vähäiset säästönsä omina tietoinaan. Ylen onnellisina he peseytyivät ja kampautuivat. Kulkusten somasti kilistessä heidän suippokärkisten kenkiensä kärjissä he sitten läksivät astelemaan kaupunkia kohden. Vesilätäkön sattuessa tielle nuorempi poika hypätä loiskautti riemuissaan sen yli, mutta vanhempi pysähtyi ja katseli hetken omaa kuvaansa tyytyväisenä hymyillen. Ja sitten he taas jatkoivat matkaa.

He eivät olleet ennen käyneet kaupungissa, ja sinne saavuttuaan he hämmästyivät sen moninaisesta elämänmenosta. Oi miten koreaa siellä oli! Siellä oli ihmisiä, jotka kiilsivät kuin kultapaperit, ja siellä oli taloja, jotka soida helskyttelivät joka kerta kun niiden ovia avattiin. Siellä oli minareetteja kuin kauniita kiviä. Kolme kokonaista päivää veljekset kuljeskelivat katuja pitkin ihmetellen ja ihastellen. Sitten he vihdoin muistivat, että isä oli kehottanut heitä menemään markkinapaikalle, minne maalaiset toivat tuotteitaan kaupan, valitsemaan sieltä sopivat vaimot. ”Älkää antako kaupungin koreuden sokaista itseänne”, isä oli sanonut. Vähän häpeissään he etsivät tiensä maalaisten kokoontumispaikalle. Mutta eivät he sille mitään voineet, että kaiken näkemänsä komeuden jälkeen nuo auringonpaahteessa raataneet naiset eivät heitä ensinkään viehättäneet. Tyytymätön ilme kasvoillaan he vetelehtivät aasien ja perunasäkkien, kaalinkerien ja sipulien välissä koettaen varjella vaatteitaan tahriintumasta. Lopulta eräs vanha nainen, joka myi vihreitä papuja, tuskastui heihin ja käski heidän mennä matkoihinsa, koska he olivat tiellä. Neuvottomina he kävelivät poispäin ja lopulta istuutuivat puun alle miettimään, mitä tehdä. Mutta vaikka he kuinka miettivät eivät he löytäneet mitään ratkaisua. Ja niin he vain istuivat siinä onneton ilme kasvoillaan. Mutta sitten tapahtui jotakin.

Heidän edessään oleva katu jatkui läheiselle mäelle. Siellä korkean muurin ympäröimänä oli sangen omituinen rakennus, josta ei voinut sanoa, oliko se palatsi vai jollekin jumalalle pyhitetty temppeli. Kun he siinä nyt istuivat, rakennuksen portti avautui ja sieltä läksi kadulle virtaamaan munkkien muodostama kulkue. Keskellään he kuljettivat jotakin kantotuolissaan. Kun he tulivat lähemmäs, molemmat pojat hypähtivät jaloilleen paremmin nähdäkseen. Ja sitten he vain tuijottivat hämmästyneinä. Kantotuolissa istui nainen. Niin kaunis ja niin ihmeellinen! Kulkue kiersi torin ympäri. Tämän tehtyään se palasi takaisin mäellä olevaan rakennukseen, ja portti sulkeutui jälleen.

Silloin vanhempi veli selitti päättäväisin ilmein, että oli parempi että he tästedes kulkisivat omia teitään ja koettaisivat onneaan omin päin. Tämän sanottuaan hän jätti veljensä, kiersi ensin muutaman katuvälin häntä eksyttääkseen ja käveli sitten nopeasti rakennukselle, minne munkit olivat kadonneet. Perille saavuttuaan hän huomasi ilokseen, että portissa oli kolkutin. Vähääkään arkailematta hän löi sillä kolme kertaa niin, että kumea jyminä vavahdutti akkunoita. Kun portissa oleva pieni luukku avautui ja munkki tiedusteli, mitä hänellä oli asiaa, poika asetti kaikki kolme hopearahaansa luukulle ja selitti tulleensa kosimaan kantotuolissa istunutta naista. Vähääkään ihmettelemättä ja sen enempiä kyselemättä munkki päästi pojan sisälle ja johdatti hänet pylväskäytävää pitkin holvikattoiseen huoneeseen, missä nainen istui silkkiin pukeutuneena, ja jätti hänet sinne. Tämän jälkeen hirvittäviä asioita alkoi tapahtua.

Pojan isä oli hänen ja hänen veljensä ollessa pieniä kertonut, että valtameressä oli outoja magneettisia kallioita, jotka vetivät karikkoihinsa ruhjoutumaan lähistölle sattuneet laivat. Ja jotakin tällaista tapahtui nyt pojalle. Hän ei voinut vetovoimalle mitään, hän ei kyennyt panemaan vastaan, sillä jokin mahti veti häntä auttamattomasti naista kohden. Lähelle päästyään hän tarttui rajusti tämän käteen. Mutta silloin nainen kohottautui, hänen kasvonsa muuttuivat pelottaviksi hirviön kasvoiksi. Silmät kaameasti kiiluen peto irvisti pojalle. Sen jälkeen se lysähti kokoon ja muuttui tuhkakasaksi. Mutta ei tässä kyllin. Viereisestä huoneesta marssivat paikalle kovalla jyskeellä saappaat, vaikka kukaan ihminen ei niitä käyttänyt. Saappaat alkoivat potkia poikaa ja ajaa häntä ulos rakennuksesta. Käsi joka ei kuulunut kenellekään ihmiselle, lensi ilmassa häntä kohden, pieksi häntä ja sinkautti sitten hänen jälkeensä ne kolme hopearahaa.

Kun poika kivusta jonkin verran toivuttuaan kykeni hieman liikuttamaan jäseniään, hän hämmästyksekseen huomasi olevansa lähellä kotitaloaan. Kolme hopearahaa olivat tiellä hänen edessään. Hän alkoi kerätä niitä huolellisesti käteensä lohduttautuen ajatuksella, että rahat ainakin olivat säästyneet. Mutta hänen ollessaan kumartuneena tien yli lankesi varjo. Kun hän hämmästyneenä katsoi ylös, hän näki, että jokin kiertelevä kauppias oli pysähtynyt hänen viereensä. Mies näytti hänestä rihkamakauppiaalta, sillä hänen käsivarrellaan riippui silkkiliinoja, kaulanauhoja ja kaikennäköisiä muita helyjä. ”Oh, hoh, onpa nuorimies surkeassa kunnossa”, tulija virkahti.

”Missähän kunnossa itse olisitte, jos jalattomat saappaat ja ilmassa lentävä käsi olisivat teitä pahoinpidelleet”, poika murahti.

”Eihän sellaisia ole olemassakaan”, kauppias oli epäilevinään.

”Vai ei ole”, poika kivahti, ja sitten hän kertoi koko seikkailunsa.

”Minäpä tiedän keinon, millä voit saada tuon naisen omaksesi”, kauppias sanoi pojan lopetettua kertomuksensa.

Kun poika ei virkkanut mitään, katsoi vain epäluuloisesti, kauppias veti esille helminauhan ja näytti sitä ylpeillen. ”Katsopa tätä poikaseni. Jos ostat nämä helmet, saat omaksesi mitä ikinä haluat.”

”Paljonko nuo vielä maksavat?” poika kysäisi.

”Vain nuo sinun kolme hopearahaasi”, virkkoi kauppias.

”Osaisittepa tekin huiputtaa”, poika naurahti. ”Luuletteko minua niin yksinkertaiseksi, että antaisin kaikki rahani tuosta mitättömästä korusta, joka ei ole kuin parinkymmenen pennin arvoinen?”

”Poika, poika, älä puhu noin”, kauppias varoitti. ”Tämä on lumottu koru, ja sen salaisuus on sama kuin munkkien hallussaan pitämän naisen. Jolla on nämä helmet, hänellä on valta naisen yli.”

”Ja kuinka te todistatte, että lorunne ovat todenmukaiset?” poika kysyi ivallisesti hymyillen.

”Ei ole muuta tietä kuin panna kaikki alttiiksi, uskoa ja uskaltaa”, kauppias sanoi vakavasti.

”Hui hai, niin tyhmä en ole”, poika naurahti ja läksi astumaan kotitaloaan kohden.

Pihapolulla hänen isänsä tuli vastaan ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Poika kertoi munkeista ja naisesta. hän kertoi myös rihkamakauppiaasta, joka oli yrittänyt petkuttaa häneltä hänen rahansa. ”Isä, kaikesta huolimatta saat olla vähän ylpeäkin minusta, sillä rahat ovat tallella, en mennyt ansaan”, hän sanoi. Mutta isä tuskin kuunteli häntä. Hän katseli tutkien poistuvan kauppiaan jälkeen ja näki, kuinka iltapilvi alkoi hehkua tämän sitä lähestyessä. ”Poikani, poikani. Hänhän oli itse luomisen herra. Mikä kunnia meille!” hän huudahti ja kumarsi syvään siihen suuntaan, mihin vieras oli kadonnut.

Tällä välin nuorempi poika oli kuljeskellut kaupungin kaduilla ihmetellen munkkikulkueessa näkemäänsä naista, eikä hän tiennyt, mihin tätä verrata. ”Hän ei ole niin kuin yö eikä niin kuin päivä, ei niin kuin kuu eikä niin kuin tähdet. Kuitenkin hän on niin kuin ne kaikki, niiden kauneus yhteen olentoon koottuna”, hän tuumiskeli. Samassa hän tunsi, että joku kosketti hänen olkapäähänsä. Kun hän katsoi sivulleen, hän huudahti hämmästyksestä. Hänen vierellään seisoi helmikauppias. Mitä ihmeellisimmät korut kimaltelivat, sädehtivät ja välkehtivät tämän käsivarsilla. Poika katsahti kauppiaan kasvoihin ja niiden lempeä jalous sai hänet virkkamaan: ”Ellette olisi helmikauppias, pitäisin teitä itse Luomisen Herrana ja kysyisin, mikä suo minulle tämän kunnian.”

Kauppias naurahti. ”Koska pidät minua noin suuressa arvossa, niin varmaan ostat minulta jonkin korun mielitietyllesi”, hän sanoi. Sitten hän veti esille kaulanauhan, käänteli sitä auringonpaisteessa ja virkahti: ”Erittäin kaunis koru eikä maksa kuin kaksikymmentä penniä.”

Mutta poika tuskin katsoi sitä. ”Niin, eihän se ole hullumpi”, hän sanoi hajamielisesti silmäillen toisten korujen alta näkyvää helminauhaa. ”Kuinka paljon tuo maksaa?” hän kysyi nauhaa osoittaen.

”Tämä on kallis. Tuskin raatsit tätä ostaa”, kauppias sanoi, ”ylimyksetkään eivät raatsi sitä ostaa.”

”Mitä se sitten maksaa?” poika kysyi naurahtaen.

”Kaiken mitä sinulla on”, kauppias vastasi.

”Minulla on kolme hopearahaa, annan ne teille”, poika sanoi.

Ja niin he tekivät kaupat. Poika antoi kaikki rahansa ja kauppias luovutti hänelle helminauhan. Kun poika onnellisena ihasteli helmien hohtoa, kauppias katsoi häntä hetken miltei hellä hymy huulillaan. Sitten hän virkkoi. ”Tiedä, että tuo koru on lumottu. Se tuo sinulle kaiken, mitä ikinä haluat.”

”Annan sen munkkien luona asuvalle naiselle, koska hän itse on kuin helmi”, poika huudahti.

”Ei, se ei olisi oikea tapa”, kauppias neuvoi. ”Kun menet hänen luokseen, älä anna hänelle nauhaa, vaan irrota helmet ja pudota yksi maahan. Ja katso, hän nousee istuimeltaan ja kumartuu poimimaan helmeä. Tämän jälkeen pudota toinen helmi, mutta vähän kauemmaksi, ja hän astuu pari askelta tavoittaakseen tuon toisen helmen. Näin pudota kaikki helmet toinen toisensa jälkeen maahan. Niitä poimien nainen seuraa sinua ulos rakennuksesta ja pysyy sen jälkeen luonasi elämäsi loppuun saakka.”

Poika kiitti helmikauppiasta hyvistä neuvoista ja läksi astumaan munkkien rakennusta kohden, mutta tuskin hän oli ehtinyt seuraavaan kadunkulmaan, kun hän jälleen huomasi helmikauppiaan vierellään. ”Vielä yksi tärkeä asia, ystäväni”, tämä sanoi. ”Kun menet naisen luo, älä katso häneen vaan heitä hänen päälleen tuhkaa. Vasta tämän jälkeen pudota helmi.” Näin sanottuaan hän katosi.

”Tuostapa nyt pulma tuli”, poika tuumiskeli matkaa jatkaessaan. ”Mistä minä sen tuhkan nyt sieppaan?” Hänen jalkansa tuntuivat aivan itsestään kävelevän munkkien rakennusta kohden. ”Kenties se tuhka ei nyt aivan välttämätöntä ole”, hän ajatteli tarttuessaan portin kolkuttimeen. Hän kohotti kätensä valmiina lyöntiin, mutta sitten hän kuitenkin pysähtyi. Hän muisti, että hänen isänsä oli kertonut pojasta, joka ei ollut totellut hyvän haltijan ohjeita eikä ollut saanut, mitä oli halunnut. ”Minun on parasta malttaa mieleni”, hän mutisi ja laski kolkuttimen varovasti paikoilleen. Hitaasti hän palasi takaisin torille ja kuljeskeli sen varrella miettien, mistä saisi tuhkaa. Lopulta hän rohkaisi mielensä, kolkutti erään talon keittiön ovelle ja pyysi päästä töihin. Kun keittäjätär kysyi, mitä hän halusi palkakseen, hän vastasi: ”Ruoan, juoman ja vakallisen tuhkaa.” Vastaus tietenkin aiheutti sen, että keittäjätär alkoi nauraa hohottaa ja sitten käski hänen heti mennä matkoihinsa, koska herrasväki ei huolisi taloon vähämielistä. Samoin kävi poika paralle muuallakin. Kaikkialla häntä luultiin kaistapäiseksi. Lopulta eräs saita eukko tuumi, ettei hän pelkää mitään ja pestasi pojan. Mutta hän oli niin itara, ettei raatsinut polttaa kuin kolme vähän tulitikkua suurempaa risua päivässä. Niinpä pojan täytyi raataa hänen talossaan kokonainen vuosi, ennen kuin hänen vakkansa oli täynnä tuhkaa. Tämän jälkeen hän heitti eukolle jäähyväiset ja poistui ylen onnellisena vakka kainalossaan.

Munkkien rakennukselle päästyään hän kolkutti hiljaa porttiin. Kun luukku avautui ja munkki tiedusteli, mitä hänellä oli asiaa, hän sanoi haluavansa antaa lahjan palatsissa asuvalle naiselle. Poika päästettiin sisään ja vietiin holvikattoiseen huoneeseen, aivan kuten hänen veljensä ennen häntä. Mutta huoneen ovella poika otti vakkansa esille ja sinkautti sen sisällön naisen päälle. Ilman taas selvennyttyä hänestä oli merkillistä, että kauheasta tuhkapilvestä huolimatta nainen oli säilynyt aivan puhtaana ja katsoi häneen kysyvästi. Silloin poika pudotti pienen helmen naisen lähettyville. Tämä naurahti ja kumartui sitä poimimaan. Nyt poika pudotti toisen helmen, mutta vähän kauemmaksi. Sitten taas uuden helmen, ja jälleen helmen, kunnes viimeisen helmen hän pudotti muurin ulkopuolelle kadulle. Ja niin nainen astui ulos rakennuksesta. Hänen viimeistä helmeä poimiessaan portti sulkeutui. Siellä he nyt olivat, poika ja tuo outo nainen, eikä poika enää tiennyt mitä tehdä. Joku sattui kulkemaan ohi, ja pian oli levinnyt sana, että munkkien tuolissa kantama nainen oli tullut todelliseksi. Ihmisiä virtasi paikalle, ja he tuijottivat sekä poikaan että hänen vapauttamaansa naiseen. Lopulta poika virkahti onnettomana: ”Helmikauppias ei sanonut, mihin minun pitää sinut nyt viedä. Et kuulu ihmisten joukkoon. Olet heille liian kaunis.” Silloin nainen heitti ilmaan kaikki keräämänsä helmet. Kun ne putosivat maahan, ne muuttuivat metsäksi, reheväksi ja kukkia kantavaksi. ”Se on yhtä kaunis kuin sinä”, poika kuiskasi. Ja niin he astuivat sinne käsi kädessä ja katosivat sen kätköihin. Jos joku rakastaa metsiä, hän voi siellä jonakin päivänä tavata heidät ja kokea vihreän sammalen ihmeen.

 

(Sylvi-Sanni Manninen)

lauantai, 13. heinäkuu 2013

Kuvia Päivilän luonnonsuojelualueelta

Päivilän luonnonsuojelualue on vuonna 2010 perustettu yksityinen suojelualue, jonka pinta-ala on lähes 14 hehtaaria. Alueelta löytyy monenlaisia luontotyyppejä lehdosta vanhaan kuusimetsään ja rantakallioihin. Luontopolku saadaan joskus tulevaisuudessa. Luonnossa kulkijat ovat tervetulleita alueelle!

Tässä valokuvia alueelta, kuvaajana kaikissa Kimmo Dahl (oikeudet kuviin säätiöllä ja valokuvaajalla, kysy lupaa sähköpostitse, jos haluat käyttää kuvia jossakin).

 

Haapoja-normal.jpg

Päivilän metsissä on haapajatkumo eli lähes kaikkialta löytyy haapoja. Se on harvinaista, koska useimmissa metsissä niitä on hävitetty menneinä vuosikymmeninä. Haapa on luonnon monimuotoisuuden kannalta erittäin arvokas.

 

Torohvi-normal.jpg

Torohvin kallio on maisemallisesti arvokas luontokohde. Pohjoisen suuntaan on Päivilän rannastakin näkyvä jyrkänne, jonka alla on kivikkoa. Tässä näkymää kalliolta Päivilän suuntaan.

 

Ierikankivikkoa-normal.jpg

Luonnonsuojelualueella on pitkä rantaviiva kalliota ja kivikkoa.

 

Lintulahopuu-normal.jpg

Juhannusviikon retkellä lahopuusta löytyi linnunpesä.

 

perjantai, 7. syyskuu 2012

Herkkien ihmisten "ujoudesta"


Herkkää ihmistyyppiä on tutkittu myös estyneinä ihmisinä. Jerome Kaganin tutkimat estyneet lapset ovat samoja, joista Elaine N. Aron puhuu herkkinä lapsina. Herkkyys on kokonaisvaltaisempi ja positiivisempi määritelmä kuin estyneisyys, ja se kuvaa tarkemmin ja laajemmin sitä koko ihmisryhmää, joka herkistä ihmisistä muodostuu. Kaganin tutkimukset tarjoavat silti tietoa herkkyydenkin perustasta ja siihen liittyvästä käytöksestä. Kaganin tutkimuksista voi lukea suomeksi Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttikirjoista.

Ujous ja estyneisyys ovat ominaisuuksia, joista puhuminen jakaa herkät ihmiset, koska niillä voidaan tarkoittaa niin monia asioita eivätkä kaikki herkät ole millään tavalla ujoja tai estyneitä. Ihminen voi olla kaikin puolin äärimmäisen herkkä, vaikka hän ei olisi yhtään ujo. Samoin joitakin perustemperamentiltaan kaikin puolin nopeita herkkiä ihmisiä saattaa ärsyttää, että herkkyydestä puhuessa tulee usein esiin se, että monet herkät ihmiset ovat niin hitaita. Toisaalta useimmat perusluonteeltaan vilkkaatkin tunnistanevat itsensä esimerkiksi kuvauksesta ”häslääminen häiritsee, tahdon tietää mitä olen tekemässä”.
 

Ujous ja estyneisyys osana temperamenttia
 
Temperamenttina nähtyinä ujous ja estyneisyys ovat ominaisuuksia, joita ei tarvitse muuttaa, vaan ottaa lähtökohdaksi esimerkiksi kasvatuksessa. Lyhyesti koottuna, temperamentin yhteydessä ujous ja estyneisyys tarkoittavat seuraavaa:

- Kymmenisen prosenttia lapsista syntyy temperamentiltaan yksiselitteisen estyneiksi. Uudet tilanteet herättävät heissä fysiologisen pelko- tai stressireaktion, joka liittyy autonomisen hermoston reagointiherkkyyteen ja on yleensä mitattavissa esim. sykkeen kiihtymisenä. Tämä näkyy käytöksessä siten, että lapsi katsoo tilanteita ensin sivusta ja saattaa hätääntyä tai ottaa konkreettisestikin askeleita taaksepäin.

- Vastaavasti on lapsia, jotka lähestyvät uusia asioita yksiselitteisen ei-estyneesti, eivätkä tilanteet herätä heissä stressireaktiota. Useimmat ihmiset sijoittuvat välimaastoon siten, että heistä voidaan havaita molempia ominaisuuksia jonkin verran tai ei oikein kumpaakaan.

- Ujous ja estyneisyys ovat kaksi eri asiaa, mutta niihin liittyvä reaktio on sinänsä samanlainen. Ujous kohdistuu uusiin ihmisiin, estyneisyys kaikkiin uusiin asioihin.

- Lähes neljännes ainakin valkoihoisesta väestöstä on temperamenttiperustaltaan huomattavan ujoja tai estyneitä.

- Temperamentin ominaisuuksina ujous ja estyneisyys ovat lähtökohtaisesti vain alkureaktioita kaikkeen uuteen. Kun ihminen saa aikaa tottua uuteen tilanteeseen, erot eivät enää näy käytöksessä eivätkä fysiologisina reaktioina. Sen sijaan uusi tilanne uusine ihmisineen tai uusine paikkoineen synnyttää saman reaktion, vaikka se olisi monin tavoin samanlainen kuin aiemmat tilanteet.

- Näillä ominaisuuksilla on fysiologinen perusta, mutta myös kasvatus ja sosiaalinen ympäristö vaikuttaa niihin. Siksi käytökseltään estyneimpien lasten joukossa on myös sellaisia, jotka eivät ole fysiologialtaan reagointiherkkiä eli synnynnäisesti estyneimpiä, vaan ovat jostakin syystä omaksuneet ujon tai estyneen käytöksen. Toisaalta erityisen reagointiherkkäkin lapsi voi ympäristön tukemana omaksua käytöksen, jossa estyneisyys ei ilmene. Yleensä ihminen muuttuu melko vähän, ei varsinkaan toiseen ääripäähän. Temperamentin pysyvyydellä tarkoitetaan yleensä sitä, että yksilöiden keskinäinen järjestys tietyn piirteen suhteen ei muutu paljonkaan, vaikka esimerkiksi ujous ja estyneisyys yleensä vähenevät lapsen kasvaessa.

- Vetäytyvää tai sivusta seuraavaa lasta ei tulisi leimata ujoksi tai pelokkaaksi eikä korostaa sitä, että kaikki muutkin uskaltavat. Sen sijaan lapsi tarvitsee aikaa tottuakseen uusiin tilanteisiin ja uusiin ihmisiin. Läheisen aikuisen läsnäolo on tehokkain apu, kun lapsi totuttelee uusiin ympäristöihin. Kaikki synnynnäisesti reagointiherkät lapset, vaikka eivät olisi käytökseltään erityisen ujoja tai estyneitä, tarvitsevat pienin askelin eteneviä tavoitteita ja erityisen paljon turvallisen aikuisen läheisyyttä.
 

Yleensä temperamenttipiirteitä pidetään jatkumoina, joissa eri yksilöillä on eri määrä samaa piirrettä. Kaganin löytämä ominaisuus on poikkeus, koska sen ääripäät ovat laadultaan erilaisia ja vaihtuvat luokittain.

Aronin kuvaus herkistä ihmisistä on varsin samantyyppinen, vaikka esim. prosenttiosuudet eivät ole täysin yhteneviä Kaganin kanssa. Aronin mukaan herkkyys jakautuu luokkiin siten, että noin 15–20 prosenttia ihmisistä on herkkiä. Näistäkin osa kokee itsensä herkiksi, jotkut äärimmäisen herkiksi ja jotkut vain melko herkiksi. Valtaenemmistöön jäävät ihmiset, jotka eivät ole herkkiä tai ovat sitä vain jossain määrin. Lähtökohtaisesti ei-herkät ja jossain määrin herkät ihmiset ovat Aronin mukaan fysiologialtaan erilaisia ja toiminnassaan impulsiivisempia kuin erityisen herkkä viidennes ihmisistä. Aron kuvaa herkkyyttä pakettiratkaisuksi, josta ei voi toivoa itselleen vain joitakin osasia.

Yleensä sensitiivisyyskin kuvataan jatkumoksi, jos sitä kuvataan yksittäisenä piirteenä. Matalasti sensitiivisissä ihmisissä on pieni määrä sitä samaa ominaisuutta, jota erityisen herkissä eli korkeasti sensitiivisissä ihmisissä on paljon.
 

”Ujous” herkkien tutkijoiden näkökulmasta
 
Aron toteaa ujoudesta, että se on todella epämääräinen käsite. Hänen mukaansa herkän ihmisen ei tulisi pitää itseään ujona tai arkana, vaan herkkänä. Ujouden tilalle Aron tarjoaa käsitettä ”sosiaalinen epämukavuus”. Se on esimerkiksi sitä, että herkät ihmiset tunnistavat usein vähän liiankin hyvin toisten tunteita ja motiiveita.

Ujoutta tai estyneisyyttä alkureaktiona Aron kutsuu nimellä ”pause and check”-reaction eli ”pysähdy ja katso” tai ”pysähdy ja varmista”. Vertailukohtana on eläintutkimukset, joissa löydetään yleensä samanlainen prosenttiosuus ”ujoja” yksilöitä kuin ihmisiltäkin. Aron ihmettelee, luullaanko näitä kultakaloja ja muita herkkiä eläinyksilöitä todella ujoiksi siinä mielessä, että ne pelkäisivät sosiaalista tuomitsemista ja viivyttelisivät sen vuoksi sivummalla. ”Ujoista” – herkistä – lapsista hän sanoo, että pelokkuuden sijasta he ovat yleensä hyvin kiinnostuneita katsoessaan tilanteita sivummalta. Herkällä yksilöllä vain on tarve muodostaa asioista kokonaiskuva ja minimoida epäonnistumisen mahdollisuus, ennen kuin hän ottaa uuden askeleen eteenpäin.

Olennaista tässä on se, että herkkien ihmisten ominaislaatuun liittyy ”ujo” alkureaktio, mutta ujous ongelmana syntyy sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta, jos reaktiota ei ymmärretä tai jos ihminen muulla tavoin kokee epäonnistumista ja vääränlaisuutta. Sekä herkissä että ei-herkissä ihmisissä on ongelmallisen ujoja ihmisiä, mutta herkkiä ihmisiä pidetään usein ujoina silloinkin, vaikka he eivät kokisi itseään lainkaan ujoiksi.

Sylvi-Sanni Manninen suhtautui ujouteen luontevana osana monien herkkien ihmisten persoonallisuutta. Hänen mukaansa herkät ihmiset kasvavat usein hitaasti sisältäpäin, ja moniin sopii lapsena kuvaus ”ujo, kulmikas, estynyt, hiljainen ja yksin puuhasteleva”. Aikuisina samoista ihmisistä ei useinkaan huomaa minkäänlaista ujoutta tai estyneisyyttä. Ympäristöllä on kuitenkin suuri vaikutus. Herkistä ihmisistä näkyy usein poikkeuksellisen vahvasti se, että sama ihminen tulee oikein hyvin toimeen lämminhenkisessä ilmapiirissä, mutta kokisi kovan ilmapiirin sosiaalisesti rajoittavaksi. Monet herkät ihmiset ovat suorastaan mielipidejohtajia omissa ympäristöissään, mutta tunnustelevat yleensä tarkasti, mitä sopii sanoa.
 

Kuinka suhtautua omaan ujouteen?
 
Tärkeintä ei ole voittaa ujouttaan tai ”pysähdy ja katso”-reaktiotaan, vaan osata elää sen kanssa. Sylvi-Sanni Manninen totesi itsestään, kun joskus kysyin häneltä suhtautumisesta ujouteen: ”Voi hyvä tavaton sentään. Olenhan miekin ujo, mutta ei se ole koskaan estänyt minua tekemästä mitään, mitä olen todella halunnut!” Ei muuttamasta yksin vieraaseen maahan, ei ottamasta yhteyttä niihin ihmisiin, joille halusi esitellä tutkimuksiaan eikä kyseenalaistamasta suurina auktoriteetteina pidettyjen tiedemiesten näkemyksiä omilla tutkimuksillaan. Toisin sanottuna itsensä ujoksi kokeva ihminen voi olla rohkea ja voittaa lähes kokonaan tai joka kerta uudestaan sen vetäytymisreaktion, joka liittyy uusiin tilanteisiin. Lisäksi tärkeäksi tai mielenkiintoiseksi koettu asia voi Sylvi-Sannin mukaan kantaa ihmistä niin vahvasti, että hän unohtaa pelkonsa tai ujoutensa. Herkkänä ja introverttina ihmisenä Sylvi-Sanni kylläkin kuuli amerikkalaisilta monta kertaa, että hän oli heidän mielestään ”cold”. Ei siis cool vaan suorastaan kylmä. Sellainen ihminen, joka katosi suurissa juhlissa ihmismassaan, vaikka saattoi loistaa esimerkiksi esitelmöidessään tai keskustellessaan muutaman ihmisen seurassa.

Ujous tai vaiteliaisuus ei tarkoita samaa kuin epäsosiaalisuus tai epäempaattisuus. Temperamenttitutkimuksissa on todettu, että ujous, sensitiivisyys ja empaattisuus nimenomaan liittyvät usein yhteen. Herkkien ihmisten kokemana empaattisuus vain ei aina näy tai kuulu, vaan se on enemmän hiljaista myötäelämistä.

Aronilta löytyy ohje niille, joita pidetään ujoina tai epäsosiaalisina vastoin heidän omaa kokemustaan. Ihmettelijöille voi todeta suunnilleen näin: ”En yleensä koe sitä tuolla tavalla. Minulle vain on luontevinta katsoa tilanteita ensin sivusta.”

Ujoutta voi muutenkin opetella sanoittamaan uudelleen ja samalla ohjata itseään itsevarmemmaksi. Aronilta löytyy kuvaus (muiden kuin hänen tekemästä) tutkimuksesta, jossa itsensä ujoiksi kokevat – yleensä herkät – naiset keskustelivat vieraan miehen kanssa paikassa, jossa oli muitakin ihmisiä ja taustahälyä. Koeasetelmassa osaa naisista opastettiin pitämään ujouttaan ulkopuolisista tekijöistä, esimerkiksi taustamelusta ja muista häiritsevistä asioista, johtuvana. Osa ei saanut tällaista ohjeistusta, vaan suhtautui ujouteensa tavalliseen tapaan omana ongelmanaan ja huonoutenaan. Vertailuryhmänä oli lisäksi naisia, jotka eivät kokeneet itseään ujoiksi. Tuloksena oli, että miehet pystyivät helposti erottamaan ujoiksi ne naiset, jotka eivät olleet ohjelmoineet ujouttaan uudelleen. Sen sijaan he eivät huomanneet eroa ujoutensa uudelleen ohjelmoineiden ja alun perinkin ei-ujojen naisten välillä.

Jos todella kärsii ujoudesta, sitä tuskin kannattaa kieltää sen enempää ominaisuutena kuin ongelmanakaan – varsinkaan itseltään. Silloin voi olla tarpeen myös opetella tunnistamaan paremmin omia tunteitaan ja luoda läheisempää suhdetta itseensä, mutta edellä kuvatusta asioiden uudelleen sanoittamisesta on siitä huolimatta hyötyä.
 

Kuinka suhtautua herkkiin ihmisiin?
 
Sylvi-Sanni Manniselta löytyy herkän ihmisen varautuneisuuteen muitakin kuvauksia, vaikka hän piti ujoutta luontevana osana monien herkkien ihmisten persoonallisuutta. Hänen mukaansa jotkut herkät ihmiset kiusaantuvat kaikesta erityishuomiosta, vaikka se olisi kuinka positiivista tahansa. Aronin termeillä tätäkin voi pitää sosiaalisena epämukavuutena. Herkkä ikään kuin kysyy toiselta toistuvasti, mutta ilman sanoja: ”Ihanko totta sinä pidät minusta vai esitätkö vain?”

Kun herkkä ja hieman varautunut yksilö havaitsee toisen luottamuksen arvoiseksi, hän rentoutuu ja vapautuu sisäisesti. Siinä ei auta esittäminen, vaan jotkut muodostavat todella syvällisiä ystävyyssuhteita todella harvojen sukulaissielujen kanssa. Herkän ihmisen luottamuksen saavuttamiseen on kuitenkin yksi avain: Herkän ihmisen ymmärtäminen herkäksi ja erilaiseksi suhteessa ihmisten enemmistöön. Sekin on paljolti sanatonta hyväksymistä. Se voi olla esimerkiksi sitä, että opettaja osoittaa huomanneensa herkän lapsen ja hänen taitonsa, antaa positiivista palautetta, mutta ei kohota lasta kaikkien silmätikuksi. Kun herkkä yksilö kokee, että hänet on nähty ja ymmärretty, hän voi olla rennompi ja avoimempi ja aidosti oma itsensä, vaikka ei haluaisikaan olla huomion keskipisteenä eikä kaikkien paras ystävä.

Aron toteaa ”ujouden voittamisesta”, että monen herkän ihmisen kohdalla se selittyy hyvällä valmistautumisella ja harjoittelulla, joka luo lisää itseluottamusta. Herkän lapsen kanssa kannattaa valmistautua uusiin tilanteisiin etukäteen, tietenkin lapsen ehdoilla. Herkät ihmiset eivät ole ensimmäisellä kerralla parhaimmillaan, mutta hyvin valmistautuneelle kyseessä on jo osittain tuttu tilanne. On ainakin jonkinlainen mielikuva odotettavissa olevasta tai esimerkiksi varmuus siitä, että on kerrannut koulutehtävät koetta varten.

Toinen tärkeä asia on luonteva suhtautuminen pelkoihin ja pelkäämiseen. Herkälle ihmiselle maailma voi varsinkin lapsuudessa olla täynnä pelkoja, vaikka ei pelkäisikään, miten muut suhtautuvat. Oma huonekin vain saattaa muuttua illan tullen mielikuvitusmaaksi, jonka varjoissa vilahtelee vaaroja. Siksi lapsen kanssa kannattaa puhua peloistakin luontevana asiana, jonka olemassaoloa ei tarvitse pelätä eikä hävetä.

 
Olisi kiinnostavaa kuulla täällä kokemuksia myös niiltä herkiltä ihmisiltä, jotka eivät ole missään määrin ujoja tai jotka tunnistavat itsensä ekstroverteiksi. Pidätkö esiintymisestä ja millaisissa tilanteissa? Vai oletko sekä ekstrovertti että ujo ja miten se näkyy elämässäsi? Tai ehdottoman introvertti ilman minkäänlaista ujoutta? Oletko voittanut ujoutesi ja millä tavoin? Vai sanoitatko asioita jollain muulla tavalla kuin tällaisten luonnehdintojen kautta.



Teksti: Janna Satri
 

perjantai, 24. elokuu 2012

Herkistä ihmisistä ihmistyyppinä

 
Herkkien ihmisten ymmärtämisen kannalta on olennaista tunnistaa herkät ihmiset omanlaisenaan ihmistyyppinä tai ihmisryhmänä sen sijaan, että puhuttaisiin herkkyydestä vain yleisellä tasolla.

Herkät ihmiset ovat keskenäänkin monin tavoin erilaisia, joten heitä ei ole aivan helppo mieltää ihmistyypiksi. Tehdäänpä mitä tahansa tyypittelyjä, herkät ihmiset jäävät helposti näkymättömiksi eivätkä itsekään ymmärrä itseään niin syvällisesti kuin herkkiin ihmisiin liittyvän tiedon kautta olisi mahdollista. Herkät yksilöt sujahtavat eri lokeroihin ja pyrkivät siellä sopeutumaan osaansa introvertteina, ekstrovertteina, kiltteinä, kapinallisina, perfektionisteina, romantikkoina, ajattelijoina, sovittelijoina, mielipidejohtajina, taiteilijoina tai jonakin muuna. Kuitenkin aina yhdessä valtaenemmistöön kuuluvien vähemmän herkkien tai ei-herkkien kanssa. Samalla monet herkät kokevat itsensä selittämättömällä tavalla ulkopuolisiksi tai sisäisesti yksinäisiksi ihmisiksi.

 
Herkkyys eli sensitiivisyys on ominaisuus, jossa on paljon aste-eroja, mutta myös joko–tai-asetelmaa. Herkkiä ihmisiä tutkineelle Sylvi-Sanni Manniselle selvisi heti tutkimustensa alkuvaiheessa, että herkkyys on kuin pitkä jana, jolle ihmiset sijoittuvat eri kohtiin. Tutkimustensa ja kehittämänsä havaintoon perustuvan persoonallisuustestin perusteella hän kuitenkin totesi myös, että ihmiset jakautuvat herkkyyden suhteen siten, että useimmat ovat lähellä jompaa kumpaa ääripäätä.

Herkkiä ihmisiä nykyään tutkiva Elaine N. Aron on tehnyt samat havainnot. Hänen tutkimustensa mukaan herkkiä ihmisiä on 15-20 prosenttia väestöstä. Näistä herkkään ihmistyyppiin kuuluvistakin jotkut ovat vain melko herkkiä, jotkut suorastaan yliherkkiä. Valtaenemmistö ei ole herkkiä, mikä tässä tarkoittaa sensitiivisyyttä tavanomaisille aistiärsykkeille. Tähän valtaenemmistöönkin kuuluu ihmisiä, jotka ovat jossain määrin herkkiä. Aron on kehittänyt herkkyyden arvioimiseen kyselytestin, joka löytyy hänen internetsivuiltaan: www.hsperson.com.

Kaikissa uusissa tutkimusaiheissaan ja varsinkin tutkimustyönsä alkuvaiheessa Aron on aloittanut syvähaastattelemalla sellaisia ihmisiä, jotka tunnistavat itsensä – tai lapsia tutkittaessa lapsensa – erityisen herkiksi. Tämän jälkeen hän on tehnyt myös kvantitatiivista eli esimerkiksi kyselylomakkeilla toteutettavaa ja tilastoina esitettävää tutkimusta.

Aron on hyödyntänyt myös aiempaa tutkimusta, esimerkiksi estyneitä lapsia tutkineen Jerome Kaganin tutkimuksia. Aron sanoo, ettei löytänyt herkkiä ihmisiä, vaan antoi paljon tutkitulle ihmisryhmälle uuden nimen. Lisäksi hän sanoo, että itsekin herkkänä ihmisenä hänen on helppo ymmärtää herkkyyttä tavallaan sisältäpäin, mutta hän tutkii aihetta tieteellisesti. Aron käyttää herkistä ihmisistä nimitystä highly sensitive person, lyhenteenä HSP. Valtaenemmistölle saadaan vastaavasti lyhenne non-HSP eli ei erityisen herkät ihmiset.

Sylvi-Sanni Mannisen käyttämistä termeistä väri-ihminen, herkkä ihminen ja yliherkkä kuvaavat herkkää ihmistyyppiä. Herkän ihmisen korvissa yliherkkä kuulostaa kuitenkin helposti siltä, että omassa herkkyydessä on jotakin liiallista – kuten monelle herkälle on toistuvasti viestitty. Ei-herkkiä ihmisiä Manninen kutsui muotoihmisiksi. Mannisen tutkimuksissaan saamat prosenttiosuudet viittaavat sitä, että kaikki väri-ihmisiksi määritetyt tuskin kuuluvat herkimpiin ihmisiin. Mannisen mukaan monet valtaenemmistöön kuuluvista ihmisistä ovat muilta osin hyvin samanlaisia kuin herkät ihmiset, mutta eivät yhtä herkkiä reagoimaan.

 
Aronia mukaillen saadaan herkkien ihmisten tai herkän ihmistyypin määritelmäksi:
Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkiä ympäristölleen ja sen aistiärsykkeille. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja ja käsittelee niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti. Herkkyyden perusta on hermojärjestelmän herkkyydessä. Se on synnynnäinen ominaisuus, joka on yhtä yleinen miehillä ja naisilla.

Synnynnäisyys tai myötäsyntyisyys tarkoittaa sitä, että yksilö ei voi poistaa sitä biologista ja fysiologista perustaa, jonka on saanut geeniperimänsä mukana. Kasvatus ja ympäristö vaikuttavat kuitenkin aina siihen, miten temperamentti ilmenee. Ympäristöllä on erityisen suuri merkitys sen suhteen, kuinka tasapainoiseksi ja onnelliseksi herkkä ihminen kasvaa ja osaako hän arvostaa ja ymmärtää itseään ja tietynlaista erilaisuuttaan.

Hermojärjestelmän herkkyys ilmenee esimerkiksi herkästi kohoavina stressihormonitasoina. Stressiherkkyyteen vaikuttavat monet tekijät, ja herkkäkin ihminen voi olla monin tavoin hyvä stressinsäätelijä. Herkät ihmiset tarvitsevat kuitenkin hiljaisempia ja ilmapiiriltäänkin harmonisempia ympäristöjä kuin useimmat ihmiset ja lisäksi ajoittaista yksinoloa, jotta eivät kuormittuisi liikaa.

 
Aron painottaa lisäksi reflektiivistä eli pohdiskelevaa toimintastrategiaa, jossa korostuu turhien riskien välttäminen.  Juuri toimintastrategian kannalta herkkyys on Aronin mukaan joko–tai-asetelma ja osaltaan erottaa herkät ihmiset vähemmän herkästä valtaenemmistöstä. Muut ihmiset ovat impulsiivisia siinä mielessä, että heille epäonnistumiset eivät ole lähtökohtaisesti yhtä vältettäviä kuin herkille ihmisille. Enemmistö ei suunnittele toimintaansa yhtä tarkasti eikä suhtaudu epäonnistumisiin yhtä raskaasti.

Kärjistetysti sanottuna: Muut voivat roiskaista menemään – harkiten tai harkitsematta – ja jos ei onnistu, se ei ole maailmanloppu, koska aina voi kokeilla toisenkin kerran. Herkkä ihminen sen sijaan miettii, pohtii, näkee mielessään lopputuloksen, sinne johtavat reitit ja niihin liittyvät riskit, tuntee usein jo onnistumiseen ja epäonnistumiseen liittyvät tunteetkin valmiiksi etukäteen. Kaikki tällainen on osittain tiedostamatonta toimintaa, monille paljolti intuition ja tunteiden kuuntelua.

Jokainen oppii kokemuksistaan, joten ihmiset sekoittuvat varsin tehokkaasti sen suhteen, kuka välttelee mitäkin riskejä ja kuinka hyvä itseluottamus yksilöllä on. Herkkiin ihmisiin kuitenkin vaikuttaa erityisen paljon jo yksikin onnistumisen tai epäonnistumisen kokemus. Lisäksi herkillä ihmisillä on luonnostaan erityisen voimakkaat tunteet ja he antavat itselleen palautetta lähes huomaamattaan ja poimivat sitä myös hyvin pienistä vihjeistä.

Riskien välttäminen ja asioiden suunnittelu tekee herkistä ihmisistä yleensä hitaita päätöksentekijöitä ja epävarman oloisia uusien asioiden edessä, vaikka he voivat olla työskentelytavoiltaan hyvinkin tehokkaita. Reflektiivisyys selittää osaltaan myös sitä, miksi herkkä lapsi saattaa vetäytyä kesken leikinkin syrjemmälle. Yksinolo ja oma rauha auttavat kuormittumisen säätelyssä, mutta lisäksi ne antavat tilaa omien havaintojen tutkimiseen ja jäsentämiseen.
 

Herkkien ihmisten itsensä kannalta tieto itsestä herkkänä ihmisenä auttaa ymmärtämään omaa elämää paremmin kuin muut jaottelut tai kuvaukset. Tieto ja ymmärrys ovatkin erityisen tärkeitä herkille ihmisille itselleen, mutta usein myös herkkien ihmisten läheisille ja heidän kanssaan työskenteleville. Aronin tutkimusten mukaan herkillä ihmisillä on keskimääräistä heikompi itsetunto. Ongelmat itsearvostuksessa ja usein monessa muussakin asiassa selittyvät paljolti sillä, että herkät ihmiset ovat vähemmistö ja vertaavat itseään väistämättä siihen, millaisia enemmistö ihmisistä on.

Aron on todennut, että monissa vanhoissa kulttuureissa herkät ihmiset näyttävät olleen arvostettuja filosofeina, parantajina, unien tulkitsijoina ja muina ”valloittajakuninkaiden” ”kuninkaallisina neuvonantajina”. Sen sijaan nyky-yhteiskunnissa herkät ihmiset näyttävät Aronin mukaan jäävän tai jättäytyvän liian helposti sivuun. Sekä Aron että Manninen ovat todenneet, että yhteiskunnan tasapainoisen toiminnan ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta tarvitaan molempia ihmistyyppejä.

Vaikka voidaan sanoa, että herkkyyden näkökulmasta on olemassa kaksi ihmistyyppiä, jokainen on kuitenkin omanlaisensa yksilö. Sylvi-Sanni Manninen korosti itsensä toteuttamista ja sitä, että ihminen pystyy antamaan parhaansa vain toimiessaan omasta sisäisestä olemuksestaan ja yksilöllisistä valmiuksistaan käsin.

 
Teksti: Janna Satri